Sairaalavierailuja ja vakavia ajatuksia

Viime perjantaina vierailimme ateenalaisessa lastensairaalassa Agia Sofiassa. Vierailu vei vähän mielen matalaksi, tuntuu niin väärältä että lapsi on sairas ja kärsii. Erityisesti teho-osastolla makaavat lapset, monilla kasvain aivoissa tai jotain muuta vakavaa, oli rankkaa katsottavaa. Toisaalta sairaala oli pelkästään lapsille, ja sisustettu sen mukaan, eli tilat olivat varsin mukavat ja värikkäät. Huoneet ja vastaanotot olivat myös paljon isommat ja avarammat kuin Gennimatas-sairaalassa. Suurimmassa osassa huoneista oli isot parvekkeet ja näköala Akropoliille, ja parvekkeilla istui vanhempia ja sisaruksia pikkupotilaan kanssa nauttimassa näköalasta.

Gennimataksessa pääsimme katsomaan leikkaussaleja, ei ihan se minun suosikkikohde varsinkaan kun en saanut piiloutua kameran taakse kuten silloin kun olen ollut Vaasan keskussairaalan leikkauksissa mukana. Selvisin kuitenkin pyörtymättä ja onneksi kohteet olivat tähystysleikkauksia, muita en olisi pystynyt katsomaankaan. Leikkaussalit olivat todella pieniä, ja ovet saleihin olivat auki. Ihmisiä ramppasi sisään ja ulos leikkausten aikana, eli oli aika villi meininki suomalaiseen verrattuna. Manfred kysyikin miksi ihmeessä ovat ovat auki ja osastonhoitaja meni vähän vaikeaksi. Selitys oli se, että hoitajista on niin suuri pula, että yksi hoitaja saattaa joutua avustamaan kahta eri leikkausta, eli joutuu siirtymään salista toiseen. Tämä varmasti pitikin paikkansa, hoitajista on valtava pula ja nuoret eivät halua enää opiskella alalle. Mutta kyllä saleissa liikkui muitakin ihmisiä, toki kuitenkin suojavaatteissa mutta osa ilman maskeja.

Tiistaina kävimme psykiatrian osastoilla. Sielläkin oli järkyttävän vähän tilaa, sänkyjä oli myös käytävillä. Ylilääkäri kertoi, että kaksi vuotta on mennyt byrokratian kanssa kun he ovat yrittäneet saada lupaa rakentaa lisää tiloja. Ihan lähiaikoina pitäisi tulla viimeinen allekirjoitus papereihin, ja rakennustyöt voivat toivottavasti alkaa. Nuorille psykiatrian potilaille oli oma päiväosasto, jossa heillä oli erilaista ohjelmaa, opettajat koulunkäyntiä varten, mahdollisuus tehdä käsitöitä, harrastaa valokuvausta ja tehdä videoita. Henkilökunta oli todella ihanaa psykiatrian puolella, ja huolissaan nuorten yleistyvistä mielenterveyden ongelmista.

Tänään oli taas ylimääräinen vapaapäivä. Viime viikolla oli myös. Tai oikeastaan, nyt olemme kerrankin pysyneet ohjelmassa, koska keskiviikoiksi oli merkitty ”presentation day” eli Lissabonin esityksen valmistelu, mutta me valmistelimme esitystä Manfredin kanssa jo maanantaina vierailujen tauolla ja oikeasti se on tarkoitus tehdä vasta ensi viikolla kun Ioanninassa olevat kaksi tyttöä tulevat myös Ateenaan, ja esitys tulee olemaan meidän kaikkien kuuden vaihtarin yhteinen. Olemme vähän sähköpostitse sitä jo aloitelleet, mutta Ioanninan vaihtareilla on käytössä vain 15 minuuttia päivässä kirjaston kone, joten he eivät pysty kovin paljoa osallistumaan tässä vaiheessa. Eli ”presentation day” onkin ”tourist day”, kuten Nikos meille ilmoitti. En valita. Aamupäivän vietin nähtävyyksiä katsellen, iltapäivällä siirryin latteni kanssa rauhalliseen paikkaan, jossa on vähän turisteja, sopiva kallionkolo loikoilla ja huikaiseva näköala. Itsehän toki koen olevani jo lähes ateenalainen, pontevalla kahden ja puolen viikon kokemuksella  Itse asiassa olen neuvonut aika montaa eksynyttä turistia viikonloppuna ja tällä viikolla oikeaan suuntaan, joten tärkeimmän paikat ja suunnat alkavat kyllä olla hallussa. Tämä on kyllä vähän kummallista siinä mielessä, että Vaasassa minulle tuottaa vaikeuksia neuvoa ihmisille miten navigoidaan meidän kotiin Pitkänlahdenkadulle (onneksi Siwa on yllättävän lähellä oleva maamerkki, kuten monet tietävät).

En tiedä johtuuko näistä sairaalavierailuista, vai siitä että vietän aika paljon aikaa yksin tuijotellen Akropoliita ja Agoraa milloin miltäkin kukkulalta ja luen historian tapahtumista, mutta ajatukset ovat liikkuneet varsin vakavia ja filosofia polkuja toisinaan. Niin lyhyen aikaa mekin täällä vietämme, ja mitä siitä jää jälkeen? Mitä meidän sukupolvi jättää tuleville muistettavaksi? Ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Katseleeko Sokrates, jolle juotettiin myrkkymalja Agoran vankilassa, jostain pilven päältä turistien vaellusta raunioiden keskellä?

Mitään vastauksia Sokrates eikä kukaan mukaan ole minulle pilvien päältä huudellut, mutta onnellinen olen siitä että näitä ajatuksia ylipäätään on nyt ollut aikaa miettiä. Jos nyt olisin normaalielämän oravanpyörässä ja töissä Vaasassa, ei näille ajatuksille olisi ollut aikaa. On aika pelottava ajatus miten viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät, ja harvoin on aikaa pysähtyä miettimään mikä tarkoitus tällä kaikella on.

Astetta vakavamielisempi raportti Ateenasta päättyy tähän. Viime viikonloppuna tuli tutuksi myös kreikkalaisen yöelämän vietto paikallisten seurassa, tai ehkä pikemminkin aamuyön vietto, koska minut tuotiin takaisin hotelliin sopivasti aamupalalle. Mutta siitä tarkemmin seuraavassa päivityksessä.